Surusta naurun maahan

Tuulahdus bloggaamistaipaleeni alkuajoilta, vuoden 2010 lopulta, otsikolla:

Surutyö

On hyvä, että nostamme katseen ja säilytämme toivon ahtaissakin elämän solissa, että kyllä se siitä.

Sen sijaan keinoilo ei ole hyvä asia. Jos isken kirveellä jalkaani ja sanon: “Ei mitään hätää, kyllä se tästä.” En vaivaudu tutkimaan vaurioita saatika hoitamaan haavaa, voi käydä todella kehnosti.

Sama ongelma on elämässämme, jos emme saa/anna itsellemme lupaa surra menetyksiä tai läpikäydä pettymyksiä.

Kädessäni oleva kirja rohkaisee askel askeleelta kohtaamaan menetyksen mukanaan tuomat tunteet:

Jossain vaiheessa meidän on vain päästettävä irti. Kuljemme kuin vieraan maan halki ja jonain päivänä saavutamme tämän suruksi kutsutun maan rajat. Kulkumme on ollut sankarillista ja se on vaatinut viimeisimmänkin rohkeutemme ja uskomme rippeet..

Saavutamme surumme rajamaat, koska meitä rakastava ja ilostamme iloitseva Jumala on asettanut rajan. Entä nyt? Meitä kutsutaan jatkamaan matkaamme. — Minulle  kehoitus päästää irti merkitsi astumista maahan, jonka nimi oli nauru. (Jaeger, 2005, 101-102)

Leave a Reply