Powered by ZigaForm version 4.5

Valmistakaa Herralle tie

Vuoden 2019 lähestyessä loppuaan olen mielenkiintoisella tavalla palannut samoihin teemoihin, jotka nousivat mieleeni viime joulun ja uuden vuoden tienoilla: Palveleminen Hengen uudessa olotilassa ja Jerusalemin muurien jälleenrakentaminen.

Seurakuntamme joulukuun ehtoollisjuhla osui ensimmäiseksi adventiksi. Luontevasti ajatukset suuntautuivat adventin teksteihin, jotka perinteisesti luetaan maamme luterilaisissa kirkoissa adventtina – ja nimenomaan teksteihin, jotka nousevat Vanhasta testamentista, profeetoista ja Psalmeista.

Huomasin palaavani seurakuntamme 90-vuotisjuhlavuoden teemoihin: 90-vuotiaan mahdollisuuksiin synnyttää uutta elämää (Vrt. 90-vuotias Saara synnytti “lupausten lapsen”), paluusta juurille (Apostolien tekojen lukuprojekti) sekä sielunhoidolliset teemat.

Ehtoollisjuhlan aluksi vietimme muistohetken 60-luvulla seurakunnassamme evankelistan polulle lähteneelle Asko Kariluodolle. Kariluodon kutsun ja näyn selkeys haastaa eri-ikäisiä palvelemaan Jumalan antamilla lahjoilla ja Jumalan antamassa kutsussa.

Yksi adventin teksteistä löytyy Jesajan kirjasta. 

Jesaja puhuu ulos lähtemisestä, tien valmistamisesta, tasoittamisesta, raivaamisesta. Samalla Jesaja kehottaa kohottamaan viirin, voitonlipun kansoille.

Mitä kehotus voisi merkitä meille?

  • Esteiden poistamista uskon tieltä.
  • Selkeän suunnan osoittamista Kristuksen voitosta käsin.

Toinen adventin teksteistä, Psalmin 24 jakeet 3-10, lähestyy asiaa toisesta näkökulmasta.

Tähän tekstiin olen palannut myös muulloin vuoden varrella. 

Psalmissa kerrotaan edellytykset sille, että Jumalan kansa pääsee pyhään kaupunkiin: Puhtaat kädet, puhdas sydän ja motiivit.

Psalmissa kerrotaan Jumalan kansan vastaus.

Lauseesta huokuu valmius astua pyhälle vuorelle:Tässä me olemme. Olemme kansa, joka on valmistautunut ja kansa, jonka jumala on itselleen valmistanut. Lunastettu kansa. Pelastettu kansa. Pyhä kansa. Jumalan oma kansa. 

Kolmas psalmin teema on voimakas julistus: Avartukaa, jotta Kirkkauden Kuningas voi tulla!

Jerusalemin muurien ja porttien äärellä mieleeni nousee kuva: Ikiaikaisten ovien on avarruttava, porttien on kohottava korkeammalle, jotta Kirkkauden Kuningas mahtuu sisään. 

Kuva on itseasiassa melko radikaali. Muurit olivat luonteeltaan pysyviä – ja niiden on pysyvyydessäänkin annettava tilaa Kirkkauden Kuninkaalle.

Psalmi 24 kysyy: Kuka on kirkkauden kuningas?  Psalmi 24 vastaa osoittaen Kristusta:

Psalmin 24 äärellä kysyn: Onko jotain, mikä minussa pienentää sitä, kuka Kristus on?

Kristus tietenkään ei pienene.

Mutta onko jotain, mikä minussa pienentää sitä, mitä Kristus haluaisi olla minussa ja minun kauttani?

Muruja pöydän alta?

…ja kyselyyni sain vastauksen: kyllä on.… pitkästä aikaa tapasimme Arton kanssa amerikkalaisen pastoriystävämme, kollegamme viime viikonloppuna. – Vaikka edellisen kerran tavattuamme juttelimme pitkän tovin, kollegani ei tiedä elämästäni niin paljon, että voisi päätellä, mitä elämääni on kuulunut menneinä vuosina tai mielessäni on liikkunut. 

Kesken puheensa kollegani osoittaa sanansa meille – ja erityisesti minulle. Lyhyesti ja ytimekkäästi ajatus kuului: 

  • Pelko on hallinnut sinua. Olet miettinyt, mitä ihmiset sinusta oikein ajattelevat. Tämä on rajoittanut sinua. 
  • Olet tyytynyt muruihin pöydän alla, kun pöydällä odottaisi mehevä pihvi. 

Kollegani puhe sisälsi myös ajatuksen siitä, kuinka olen vartioinut muruja pöydän alla ja pelännyt menettäväni ne – ja sen takia en ollut katsellut pöydälle. 

Inhimillisesti tuo on kaiken sen vastaista, mikä on järkevää – ja mitä olen koettanut omaksua ja toisille opettaa, kuten sitä, että (jos kodissa kaikki on kohdallaan) lapsen ei tarvitse istua pöydän alla ja tyytyä muruihin, vaan hän saa istua reilusti pöytään. – Se kuka (tai pikemminkin mikä) pöydän alla muruja odottaa, on useimmiten perheen koira. – Siihenhän kanaanilainen nainen viittasi Jeesukselta apua anoessaan. 

Täysivaltaisena Jumalan perheen jäsenenä sinun tai minun ei tarvitse kerjätä muruja, vaan saamme istua pöytään.

Mikä meitä rajoittaa?

Yksi niistä asioista, jotka meitä voi rajoittaa, on se, mitä uskomme

  • itsestämme ja mitä uskomme
  • Jumalasta.

Tähän kaikkeen vaikuttavat – näennäisesti ei niin hengellisiltä tuntuvat asiat, kuten 

  • taustamme, perheemme, menneet kokemukset, kohtaamamme ihmiset – ja sitten enemmän hengellisyyteen viittaavat asiat, kuten 
  • kirjoista ja opetuksesta ottamamme vaikutteet ja 
  • omaksumamme raamatuntulkinta. 

Todellisessa elämässä nämä kaikki linkittyvät yhteen ja siksi niitä on tarpeen pysähtyä miettimään, vaikka osa asioista ei kuulostaisi niin hengelliseltä. 

Oma, henkilökohtainen lähtökohtani tässä on ristiriitainen.

  • Olen toivottu ja odotettu lapsi, johon vanhempani pistivät toivonsa monellakin muotoa.
  • Toisaalta vanhempieni ja elämänpiirini rikkinäisyys on heijastunut elämääni monella tapaa. Olen imenyt elämässäni paljon vanhempieni, erityisesti äitini kipeyttä:

Äitini esimerkiksi kertoi, että pitkän koulumatkansa vuoksi (9 km, yhteen suuntaan kävellen) hän joutui yöpymään vieraassa paikassa, tuon ajan mittapuun mukaan isolla ja menestyvällä maatilalla. Yksi talon tyttäristä varasti toistuvasti äitini eväät, ja äitini joutui tyytymään siihen, mikä jäi jäljelle, muruja.  

Äitini isä kuoli lasten vielä ollessa nuoria ja niin loppu perhe joutui parhaansa mukaan tienaamaan leipänsä: mummini kämppäemäntänä, enoni metsätöissä, äitini ja tätini piikomassa perheissä. 

Äitiini piikamentaliteetti iskostui niin syvälle, että koki olevansa piika omassa talossaan.

Ja minähän päätin muuttaa asian suunnan, kun otin tilan haltuuni 23-vuotiaana. Suoristin selkäni – ja sanoin: “Tässä talossa ei ole piika, vaan emäntä.”

… mutta ei se noin toiminut… Elämän myöhemmät kokemukset itse asiassa toimivat vahvistimena sille, mitä äitini kipeydestä itseeni imin. 

Tarinan äidistäni piikana kotonaan ja minusta kynnysmattona voit lukea tästä linkistä.

Osattomuus vai osallisuus?

Periaatteessa olen tajunnut Raamatusta nousevat ajatuksen Jumalan lapseudesta. Käytännössä alitajuinen piikamentaliteetti on torbedoinut lapseusajatuksen niin, että en ole sisimpäni pohjukoita myöten osannut olla lapsi, joka saa käydä Isän pöytään.

Nämä muutamat, likipitäen 2000 vuotta sitten kirjoitetut jakeet piirtävät upean kuvan siitä, miten tausta ei ole “se juttu”, joka määrittelee nykyisyytemme. Kristillisestä näkökulmasta katsottuna, uskon kautta Jeesukseen tulemme hyvin syvällisesti osalliseksi Jeesuksesta ja lupauksista, jotka koskevat koko elämän piiriämme nyt ja aina (ikuisesti).

Hengen uudessa olotilassa

Käsittämätöntä, miten voimakas sisäinen ohjelmointi on ollut! Tietoisesti olen elänyt rauhassa, rohkeudessa, yhteydessä (Jumalaan ja ihmisiin), jne; alitajuisesti olen pelännyt ja tuntenut ajoittain äärimmäistä erillisyyttä. Näihin alueisiin tarttuminen on ravistellut elämääni uuteen muotoon ja avannut esimerkiksi Raamatun ajatuksia uudesta näkökulmasta:

Uskoa ja nk. uskoontuloa korostavina kristittyinä ajattelemme (aivan oikein), että olemme saaneet vapautua sillä tavoin, että synti ei pidä meitä otteessaan. Synti merkitsee mielikuvissamme usein jotakin asiaa, joka on pitänyt meitä siteessään niin, että olemme olleet voimattomat sen edessä. Synti voi merkitä mielikuvissamme myös joitain asioita, joita pidämme syntinä (tämä lista on hieman erilainen eri ihmisillä ja eri yhteisöissä).

Lukiessani yllä olevaa raamatun jaetta, mielessäni sovellus laajenee laajemmaksi kuin “syntilistat”: “vangittuna” en kykene tekemään niitä asioita, joita minut itse asiassa on tarkoitettu tekemään enkä elämään elämääni koko laajuudessaan. Päin vastoin teen asioita, jotka vahingoittavat minua ja ihmisiä ympärilläni. Uudessa olotilassa olen vapaa tästä “orjuudesta”/”vankeudesta” tekemään oikein ja oikeita, elämää eteenpäin vieviä asioita.

Kyky katsoa – mutta minne?

Tämä mentaliteetti varjosti Israelin kansan matkaa erämaavaelluksen alkumetreillä. Heillä ei ollut kykyä katsoa eteenpäin, koska he katsoivat taakse päin.

Jumala oli hyvin selväsanaisesti puhunut israelilaisille. Israelilaiset olivat nähneet Jumalan selkeitä ihmeitä välittömästi ennen Egyptistä lähtöä ja välittömästi Egyptistä lähdön jälkeen – mutta kuinka ollakaan, kun vesivarat ja ruokavarat hupenivat, he alkoivat panikoimaan: 

  • Apua, meillä ei ole vettä! 
  • Apua, meillä ei ole ruokaa. 
  • Nyt sinä Mooses tapat meidät tänne erämaahan. 
  • Egyptissä meillä oli kaikkea…valkosipulia, lihaa, …

Hyvänen aika! Jumala oli johtamassa heitä pari viikkoa kestävän matkan maahan, joka Jumalan lupauksen mukaan vuosi maitoa ja hunajaa. – Eli oli siellä lihaa(kin). Maa, joka oli hedelmällinen viljellä, eli pystyi siellä viljelemään valkosipuliakin.

(Saarnaani valmistellessani kävin läpi monia menneitä kirjoituksiani ja tajusin, kuinka olin aihetta pohtinut monelta eri kantilta jo vuodesta 2014 asti. Voit lukea tästä yhden kirjoituksen, Odottamattomien kysymysten edessä, siitä, miten ylikiltistyminen vaikuttaa uskoon, elämään ja kutsuun.)

… ja mihin tämä kaikki voi johtaa: (hengelliseen) hedelmättömyyteen.

Minun kohdallani tämä on ollut liiankin totta.

Kirjoitin pari viikkoa sitten Jesajan 54 kohdan itselleni henkilökohtaisesti suunnaten:

Laulan sinulle, vaikka olen ollut hengellisesti hedelmätön, puhkean lauluun ja äänekkääseen ylistykseen, vaikka en olekaan synnyttänyt lapsia sinun valtakuntaasi. Teen tämän siksi, että hylätyllä/eristetyllä on lapsia enemmän kuin hänellä, joka kuuluu joukkoon. Näin Sinä puhut profeettasi kautta.

Laajennan Hengessä telttani sijan, venytän kankaan niin, että sitä riittää. Vien teltan kepit ja vaarnat edemmäs – tulenhan leviämään oikealle ja vasemmalle ja jälkeläiseni ottavat omakseen kansakunnat ja muinoin autioksi jääneet kaupungit asutetaan jälleen.

Tuohon aikaan teltat olivat toisenmoisia kuin nyt. Kun telttaa laajennettiin, rajoittava tekijä oli telttakangas ja telttakeppien pituus. – Jesajan kehotus venyttää kangasta tarkoittaa sitä, että otan pakasta kangasta vielä ja vielä, vien teltan kepit ja vaarnat vieläkin edemmäs… uskossa, koska Jumala on luvannut laajenemisen ajan.

Huomaathan, että tilanteessa, missä Jesaja sanansa puhui ei ollut tarvetta laajeta; vielä ei ollut luvattuja lapsia.

Olen peloton, sillä minua ei enää häpäistä eikä paineta alas. Olen vapaa masennuksesta enkä enää joudu kokemaan häpeää. Unohdan nuoruuteni häpeän enkä muista yksinäisyyteni aikaa enää.

Luojani on aviomieheni, Taivaan sotajoukkojen Jumala, Israelin Pyhä,  on pelastajani, kaiken maan Jumalaksi Häntä kutsutaan.

Aviomies on vertauskuva huolenpidosta ja myös mahdollistamisesta. – Ja mitä tulee hengellisten lasten syntymään, yksin en voi synnyttää yhtäkään lasta uuteen elämään. Vrt. Jeesuksen sanat: Jos joku ei synnyt vedestä ja Hengestä hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Sillä Herra puhuu minulle: “Olen kutsunut sinut, unohdetun, hengessäni valittavan ja kipuilevan – kuten nuoruudessaan hylätyn ja pilkatun vaimon. “

Kohta jatkuu lupauksella aivan uudesta ajanjaksosta, jolloin perustuksetkin lasketaan uudelleen ja uudesta ajanjaksosta, jossa syntyy uutta elämää. 

Tuiki välttämätön näky

Joosuan kirjaan, 14. lukuun, jakeisiin 6-14 on kirjoitettu mielenkiintoinen kertomus Kalebista, 85-vuotiaasta miehestä “Luvatun maan” rajalla:

Minä olin neljänkymmenen vuoden ikäinen, kun Herran palvelija Mooses lähetti minut vakoilemaan tätä maata, ja vilpittömin mielin minä toin hänelle rohkaisevan viestin. Toverini, jotka olivat käyneet siellä minun kanssani, lannistivat kansan rohkeuden, mutta minä pysyin uskollisena Herralle, Jumalalleni. Silloin Mooses vannoi tämän valan: ’Se maa, jossa kävit, kuuluu ikuisesti sinulle ja jälkeläisillesi, koska olet uskollisesti seurannut Herraa, minun Jumalaani.’

Kuten näet, Herra on pitänyt lupauksensa. Hän on antanut minun elää ne neljäkymmentäviisi vuotta, jotka ovat kuluneet siitä, kun hän puhui tästä Moosekselle, koko sen ajan, jonka Israel vaelsi autiomaassa. Minä olen nyt kahdeksankymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen vieläkin yhtä vahva kuin silloin, kun Mooses lähetti minut. Voimani ovat yhä tallella, ja jaksan taistella niin kuin ennenkin. Anna siis minulle se vuoristo, josta Herra tuona päivänä puhui. Sinähän kuulit silloin, että siellä on suuria, varustettuja kaupunkeja, joissa asuu anakilaisia. Ehkä Herra on minun kanssani, niin että pystyn kukistamaan heidät, kuten hän on luvannut.»

Joosua siunasi Kalebin, Jefunnen pojan, ja antoi hänelle perintömaaksi Hebronin. Näin kenasilainen Kaleb, Jefunnen poika, sai Hebronin omakseen, koska hän uskollisesti seurasi Herraa, Israelin Jumalaa. Se kuuluu hänen suvulleen vielä tänäkin päivänä.

Pastorikollegani John Akpami kirjoitti kohdan pohjalta seuraavaa:

Kun sinulla on Hebron valloitettavissa, tulevaisuudestasi tulee tärkeämpi kuin menneisyydestä. Päivittäin teet ainakin jotakin ottaaksesi askelen unelmiesi suuntaan.

Kun sinulla on Hebron valloitettavissa sinulla “ei ole aikaa” olla kipeä ja heikko. Et anna myöskään ylellisyyden estää sinua.

Ilman näkyä ihmisen elämän laatu himmenee paljon. Suoraan sanoen, ilman näkyä elämä ei ole elämän arvoista.

Kasivitosena Kaalebin mielessä ei siintänyt eläköityminen. Miten hän voisi jättää tämän elämän jättämättä jälkeensä perintöä (engl. legacy)? Miten hän voisi kuolla ennen kuin oli valloittanut perintönsä?

Ilman epäilyksen häivää näky uudistaa ihmisen nuoruuden. Näky pitää elävänä ja hyvinvoivana. 

Kesken jääneet muurit voidaan rakentaa pika-aikataululla

Saarnani loppuvaiheessa nousi mieleeni edellisenä päivänä Hyvä Sanoma ry:n yhteysevankelistojen kokoontumisessa Pekka Perhon opetuksessaan nostama ajatus Nehemian kirjasta:

Jerusalemin muureja oli rakennettu 90 vuotta eri pituisissa jaksoissa. Nehemialle selvisi karu totuus, joka liikutti hänen sydäntään: kaikesta huolimatta muurit olivat kesken. – Lopputulema Nehemian käymästä prosessista oli tuore, eteenpäin vievä näky, joka sai aikaan sen, että muurit viimeisteltiin 50 päivässä (!!!).

Palasin ajatuksen äärellä alkuvuodesta omalle sydämelleni saamaan ajatukseen, Herran sanaan Sakarjalle: “Se, joka epäillen katseli vaatimatonta alkua, on iloitseva nähdessään viimeisen kiven Serubbaabelin kädessä.” (Sak. 4: 9b)

Voisiko tämä olla kutsu sinulle ja minulle?

Täyteen mittaan. Täyteen pituuteen. Täyteen laajuuteen. Täyteen potentiaaliin – Ja istumaan koko painollaan, luottavaisesti Isän pöytään.

Pauliina Kuikka

pastori, valokuvaaja, sisällöntuottaja - pastor, photographer, content manager

Leave a Reply

%d bloggers like this: