Elämä…sekin synkkää ja ikävää..?

Luin viime joulun alla erään lehden artikkelia varten oli haastateltu turisteja. Haastattelun aiheena olivat suomalaiset joululaulut. Niiden sanat käännettiin turisteille. Reaktiot olivat ällistyneitä:

Oikeasti, laulatteko, te suomalaiset, tällaisia joululauluja?

En ollut tarkemmin ajatellut esimerkiksi Hei tonttu-ukot hyppikää -laulun sanoja sen tarkemmin (varsinkin, kun kyseisen laulun laulamisesta taitaa olla vuosikymmeniä)…: 

”Hetken kestää elo tää ja sekin synkkää ja ikävää…”

No, se ilo on sisällä

Osallistuin taannoin messuun, jossa pappi totesi seuraavaan tapaan pääasiassa nuorelle kuulijakunnalleen:

Meille suomalaisille on ominaista, että pidämme ilon sisällämme. No, se on hyvä, että se ilo on sisällä. Olkaa te kuitenkin se sukupolvi, joka uskaltaa päästää ilon ulos.

Kuvaavaa on takavuosina kuulemani lausahdus, jossa henkilö totesi kerrottuaan siitä, kuinka uskon myötä hänen elämänsä on muuttunut.

Ihan tässä meinaa innostua.

Hyvä vastakysymys olisi:

No, mikset sitten innostu?!

Miksi emme päästä iloa valloilleen? 

Esi-isiemme elämä on ollut kovaa. Hyvät kala-apajat ja marjapaikat on pidetty omana tietona. Leivän lisähän oikeasti on riippunut niistä. Ajattelumalli on säilynyt näihin päiviin asti: kalaan ja marjastamaan otetaan perheenjäsenet tai luotettavat ystävät – sillä ajatuksella, että apajasta pysytellään visusti hiljaa. Kenties suhtaudumme iloon ja onneenkin samalla tavoin – ainakin, mikäli on uskominen kansallisrunoilijaamme Eino Leinoa:

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan. 

Eino Leino (1900)

Seurakunnallisessa elämässä pohjavireemme on monesti samanmoinen. Perinnettä sekin. – Äitini tunnettiin iloisena ja nauravaisena ihmisenä. Astuttuaan kirkon kynnykselle hänen ilmeensä muuttui välittömästi – äärimmäisen vakavaksi. 

Äidiltäni kuulin tarinaa vuosikymmenien takaa siitä, kuinka eräs pappi pelkäsi virkansa puolesta, jos alkaisi hymyillä kesken saarnan. Etupenkissä nimittäin istui paikallinen persoona ”Purri”, jolla oli vaikeuksia olla hereillä saarnan aikana ja joka oli ratkaissut ongelman varsin luovasti: hän koetti pitää silmät auki tulitikulla. 

Muutama vuosi sitten kuulin erästä tuttavaani nuhdellun liiasta iloisuudesta seuraavilla sanoilla: Seurakunta ei ole mikään ilotalo. 

Muutamia lapsuuden kirkkoreissuja lukuunottamatta kasvoin varsin uskonnottomassa ilmapiirissä. Koulussa minut tunnettiin tyttönä, joka pukeutui mustiin. – Joku minua tuntematon olisi saattanut luulla mustaa merkiksi pimeyden palvomisesta. Enemmänkin se kuvasti sisäistä olotilaani. Olin surullinen lapsi ja nuori, koska kannoin nuoresta iästäni huolimatta aikuisten huolia ja vastuutakin.

– Kun vuonna -89 annoin kotikuntani kirkossa elämäni Jeesukselle, minulle tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Pappi rukoili puolestani ja kaaduin kirkon lattialle. Vietin suurin piirtein 1,5 tuntia lattialla pötkölläni, Jumalan täysihoidossa. Ensimmäinen sana, joka suustani tuli sen jälkeen, kun pääsin jaloilleni oli: HALLELUJA! – Kukaan ei ollut minulle moista sanaa opettanut. Olin lukenut sen psalmeista muutamasta kohtaa. Siinä kaikki. 

Tilaisuuksissakin olin niin innoissani, että teki mieli kohottaa kädet ylös – mutta kun kukaan muukaan ei niin tehnyt, pidin kädet ”kohotettuina” pöydän alla tai sylissä. 

Ihan oma lukunsa on tilanne, jossa nk. täytyin Pyhällä Hengellä ja aloin puhua kielillä. (Niille, joille ilmiö on vieras, pieni alustus…)

Pyhän Hengen täyteys ja kielillä puhuminen mainitaan Raamatussa muun muassa 

Apostolien tekojen toisessa luvussa tilanteessa, jossa Jeesuksen seuraajat olivat Jeesuksen ohjeiden mukaan rukoilemassa ja saivat Jeesuksen lupauksen mukaisesti ”toisen Puolustajan”, Pyhän Hengen.

Pyhän Hengen vaikuttamien lahjojen luetteloissa

Pyhän Hengen täyteydestä on teologiassa erilaisia käsityksiä: 

  • joidenkin mielestä Pyhän Hengen täyteys liittyy kasteeseen, 
  • toisten mielestä Pyhän Hengen täyteys on erillinen hetki/tapahtuma, 
  • kolmansien mielestä ilmiö liittyi kristillisyyden alkuaikoihin.

Itse koin asian seuraavasti. Kesällä -92 olin tilanteessa, jossa uskoni uudistui ja tuoreutui monella tasolla. Syyskesästä olin ajamassa säilörehua kotitilallani, kun säilörehua ajaessa aloin nk. puhua kielillä. Itselläni ei ollut harmainta aavistusta, mitä puhuin, vaan puhuin, puhuin ja puhuin… 

Pyhän Hengen täyteyden seurauksena ilo

Samalla minut täytti ilo, jota on vaikea kuvailla. 

Pyhän Hengen täyteys – ”uusi potku palveluun”

Olin aktiivisesti puhunut ja opettanut seurakunnassani erilaisissa tilaisuuksissa. Minua kuulleet kertoivat, että sanoissani oli uutta potkua.

Pyhän Hengen täyteys varustuksena vaikeisiin aikoihin

Uskon, että kaikki tämä oli minulle suuri lahja seuraaviin viikkoihin, kuukausiin ja jopa vuosiin. Kävin nimittäin tuon jälkeen monia varsin koettelevia elämäntilanteita läpi. Ilo, voima ja syvälle käyvä rukous ”uusin kielin” oli minulle todella iso voimavara.

Ilo todistuksena ympäristölle

Vaikeiden aikojen keskellä reaktioitani tarkkailtiin. Yksi iloon silmänsä kiinnittänyt oli todennut läheisilleen: ”Mikä nainen tuo oikein on, kun sillä on elämä päin h*****iä ja se hymyilee.” – Seurauksena kyseisestä perheestä kaksi tuli uskoon. 

Ilo on irti = Tuli on irti?

Reagointi iloon muistuttaa ajoittain tilannetta, jossa joku huomaa, että tuli on irti. Hän kokee, että täytyy toimia heti ja pelastaa, mikä pelastettavissa on. Tuli on vaarallista. Ilo vaikuttaa vaaralliselta.

Reaktio muistuttaa Luukkaan kertomaa kaikkensa tuhlanneen nuoren miehen kotiinpaluuta. – Tarina muistuttaa kovasti meidän suomalaistakin elämänmenoa maaseudulla muutamia kymmeniä vuosia taaksepäin. Isännällä oli kaksi poikaa. Pojista nuorempi halusi hänelle kuuluvan osan omaisuudesta jo etukäteen. Kun hän oli sen saanut, hän päätti lähteä maailmalle. – Isällä oli huoli pojasta. Onkohan poika kunnossa..? Poika palasi kuin palasikin kunnossa kotiin – mutta kaikkensa menettäneenä. – Isä olisi voinut olla vihainen, mutta hän ei ollut vihainen, vaan hän oli suunnattoman onnellinen. Hän käski pistää parasta pöytään ja järjestää kunnon juhlat kotiinpalanneelle ja kotiinpalanneen kunniaksi. Pojan hän käski puettaa parhaimpiin vaatteisiin ja laittaa suvun sinettisormuksen hänen sormeensa.

Ehkä voimme pikkuisen samaistua vanhemman veljen tuntoihin… Hän oli uurastanut isänsä tilalla sen ajan kun nuorempi veljeksistä oli hurvitellut maailmalla ja pistänyt kaiken menemään. – Vanhempaa veljeä ei naurattanut yhtään. Kaikkein vähiten se, että isä juhli kotiinpalannutta hulttiota… Vanhempi veli koki tämän hyvin epäoikeudenmukaisena. Yhtään vuohta ei isä ollut teurastuttanut hänen ja hänen ystäviensä juhliin… 

Pitäkää juhlanne, minä en tule! 

Tuntuu vanhempi veli sanovan juhlapaikan pihamaalla.

Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.  Luuk. 15: 31

… toisin sanoen… vanhempi veli olisi voinut ottaa halutessaan vuohen laumasta ja järjestää pidot ystävilleen… mutta ei ollut tajunnut…

Artikkeli on julkaistu alun perin 14.1.2019

Leave a Reply