Minulle varsin tuttu kertomus 5. Mooseksen kirjan 1. luvusta pysäytti. Kertomus on katkelma Mooseksen puheesta, jossa hän kertaa tapahtumaketjua, joka johti siihen, että parin viikon matka venähti 40 vuoden erämaavaellukseksi.

Kertomuksen yhtenä kärkenä nousee esille Jumalan selkeä lupaus:

  • Jumala lupasi johdattaa israelilaiset Hänen itsensä heille lupaamaan maahan.
  • Jumala käski israelilaisia menemään ja valtaamaan maa.

Olisiko Jumala sanonut näin, ellei Hän olisi tiennyt, että israelilaiset onnistuvat siinä, mitä Hän käski heidän tehdä.

Kertomuksesta kuvastuu kansan varsin nurja kuva Jumalasta. Kun matkalla tuli vaikeuksia, syyttävä sormi osoitti joko kansaa johtanutta Moosesta tai Jumalaa (ja joskus molempia): Sinä toit meidät tänne – kuolemaan!

Samaan aikaan näemme, kuinka Jumala joka kerta päästää kansan pälkähästä – silloinkin, kun kansa itse on aiheuttanut itselleen ongelmat kapinoimalla Moosesta ja/tai Jumalaa vastaan.

Pieneksi kasvanut

Viikonloppuna kävimme Kotkan kupeessa Santalahden luontopolulla. Rantakallioden karussa maaperässä merituulen tuiverruksessa kasvit käyttäytyvät samalla tavoin kuin nurmikossa, joka leikataan säännöllisesti ruohonleikkurilla: kasvit kasvavat paljon pienempinä kuin esimerkiksi rehevällä niityllä.

Jäin pohtimaan, saavatko elämän olosuhteet minussa (ja kenties sinussakin) aikaan samanmoista pieneksi kasvamista – ehkä jopa sen jälkeen, kun meidät on istutettu rehevämpään maaperään eivätkä tuulet niin paljon tuiverra.

Israelin kansan kohdalla näyttää tapahtuneen juuri noin. Useimmille heistä oli todella vaikea uskoa, mitä Jumala oli luvannut – ja sen sijaan paljon helpompaa uskoa näkemäänsä, olosuhteita: kuivuutta, vahvoja viholliskuvia, pelkoa, jne.

Seuraukset olivat suorastaan traagiset: He eivät pystyneet etenemään Jumalan tarkoittamaan suuntaan.

Puoli kuppia, kiitos?

Viime viikolla luin hiukan huumorilla kirjoitetun kirjoituksen siitä, kuinka meiltä suomalaisilta puuttuu kansallinen motto. Esimerkiksi Yhdysvalloissa motto perinteisesti on kuulunut: Jumalaan me luotamme.

Kirjoituksessa kiinnitettiin huomio hokemiin, joita me suomalaiset lausumme, kuten:

  • Ei minua varten tarvitse keittää (kahvia, tms.).
  • Tämä nyt on vaan tämmöinen.

Itse lisäisin vielä:

  • Puoli kuppia, kiitos.

Olemme joskus ihan porukallakin tuttavapiirissä pohtineet sitä, mikä meidät suomalaiset on saanut kasvamaan “näin pieniksi”, että emme uskalla ottaa edes läheisimmiltämme vastaan kahvia emmekä kiitosta ilman, että ensin vähättelemme joko itseämme tai olemme torjumassa meille tarjottua.

Olen pohtinut, miten tämä vaikuttaa meidän suomalaisten hengellisyyteen ja rukouksiin?

Onko niin, että olemme tyytymässä puoleen kuppiin, kun Herramme haluaisi kaataa siunausta isolla kauhalla?

Leave a Reply