Älkäähän nyt nahistelko

Älkäähän nyt nahistelko.

On tullut monestikin sanottua jälkikasvulle silloin, kun he etsivät omaa paikkaansa elämässä. Mittaa piti ottaa toisistaan – ja joissakin ikävaiheissa myös perheen aikuisista.

Kun nuorimmainen ei vanhemmalle sisarukselleen pärjännyt, hän kerran otti leikkilapion ja mosautti vanhempaa sisarusta lapiolla päähän. Itku oli molemmin puolinen. Toisella oli paha mielin enemmänkin henkisestä haavasta, toisella paha mieli mosautuksen aiheuttamasta kivusta.

Kolmisenkymmentä vuotta seurakuntaelämää läheltä ja vähän kauempaa seuratessa on tullut mieleen nuo lapsien ja nuorien nahistelut ja kielen päällä ovat pyörinyt:

Älkäähän nyt nahistelko.

Nahistelua on

  • niin seurakuntien sisällä kuin eri tunnustuskuntiin kuuluvien välillä
  • niin opillisista vivahteista kuin käytänteistäkin

Asioiden hahmottaminen rakentavan keskustelun kautta olisi mielestäni rakentavampaa kuin toisen pöllyttäminen joko julkisesti tai kahden kesken. Riita kun tuppaa katkomaan viimeisetkin siltapuut.

Periksiantaminenkaan ei olisi hassumpi idea. Aina ja joka paikassa ei tarvitse olla niin oikeassa, että saa sanottua viimeisen sanan. Jos toinen näkee hyväksi uskoa tietyllä tavalla, väkivalloin pään kääntäminen on hankalaa, jopa kivuliasta. Paremmin toimii eväiden antaminen päätöksentekoon – ja aika.

Mitä lähemmäksi ristiä mennään, sitä lähemmäksi tullaan toisiamme.

Sanoi eräs puhuja seurakunnassamme. Miten totta tuo onkaan!

Uskon perusasioista ristin juurella lienemme yhtä mieltä: Pelastus on yksinomaan ja ainoastaan ristillä tapahtuneen sovituksen kautta ja tämä sanoma on vietävä jokaisen ihmisen ulottuville, jotta ihminen saa mahdollisuuden ottaa pelastuksen vastaan.

Tämän jälkeen tehtävämme on antaa eväitä sen pohtimiseen, mitä usko merkitsee käytännössä ja antaa aikaa omakohtaiseen etsimiseen ja löytämiseen.

Tätä helpottaa paljonkin se, että olemme itse hahmottaneet, mihin uskomme – ilman, että väkipakolla taivutamme toisen tekemään samoin.

Leave a Reply