Powered by ZigaForm version 3.9.7.3

“Hän on kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen; helteen tuloa se ei peljästy, vaan sen lehvä on vihanta, ei poutavuonnakaan sillä ole huolta, eikä se herkeä hedelmää tekemästä.” (Jer 17:8)

Jae puhuu miehestä (ja miksei naisestakin), joka turvaa Herraan ja jonka turvana on Herra. (Jer 16:7, KR -38) Jae puhuu kauniisti suhteesta ihmisen ja Jumalan välillä.

Tämä suhde on syntynyt itse kullakin omalla tavallaan: Joku tiedostaa kasvaneensa siihen, jollakin on elämässään käännekohta, jossa suhde muuttui, syveni. Usein molempia.

Itseäni jäi soveltavien opintojen luennoilta puhuttelemaan professori Paavo Kettusen sanat: “Jokaisella on se usko, jonka hän kulloisessakin elämäntilanteessaan tarvitsee.”

Hyvin sanottu. Liian usein mitätöimme – tai mustamaalaamme –  menneisyyttä, joka on kuitenkin ollut askelma tähän hetkeen.

Voisiko tuon jossittelun sijaan ajatella niinkin, että ehkäpä en ollut vielä valmis myöhempiin askeliin? Entäpä, jos tarvitsin kypsymistä – jopa niitä käännekohdiksi muodostuneita kriisejä – jotta olisin valmis ottamaan vastaan sen, mitä minulla nyt on.

Noina aikoina – joita luokittelen hyviksi ja pahoiksi ajoiksi inhimillisen ymmärrykseni mukaan – on syntynyt suhde elävään Jumalaan, Hänen Sanaansa ja seurakuntaansa (tai kirkkoonsa).  Juuret ovat vähitellen kasvaneet syvemmälle ja ulottuneet laajemmalle.

Sen takia, että olen juurtunut, olen myös jaksanut niissä vaiheissa, joissa kestokykyni on ollut äärimmillään: Hengellisesti kuivilta tuntuvina aikoina, yön pimeydessä, laakson pohjalla, myrskyssä. Joskus ollut viitteitä siitä, että hedelmä on – vastoin odotuksiani – kypsynyt, ehkä vähän harvempana mutta kuitenkin, myös kituvuosina.

Leave a Reply

%d bloggers like this: