Sain tilaisuuden käydä Lontoossa. —

Visteerasimme monessa museossa (niitä Lontoossa riittää joka lähtöön) – ja monessa puistossa (myös niitä riittää monimiljoonakaupungissakin ihan mukavasti).

Kirkkoja Lontoossa riittää melkein yksi korttelia kohti – joissain enemmänkin.

Kävimme kirkoissa laidasta laitaan: anglikaanisista kirkoista vapaiden suuntien kirkkoihin. Joskus nämä olivat kirjaimellisesti vieri vieressä, kuten All Saint 1 (anglikaanikirkko), All Saint 2 (helluntaitaustainen kirkko) sekä All Saints 3 (“riippumaton”)!

Tämä All Saints 3 oli aikamoinen kokemus! Hienoa oli se, että jollakin oli ollut  rohkeutta perustaa uusi seurakunta entisten naapuriin (=seinän taakse). Se mikä minua jäi hämmentämään oli porukan pyhäkoulu: Varhaisnuorille opetettiin mielestäni pelottavassa “hengessä” Jeesuksen takaisintulosta. Totta – ja ihan Raamattuun perustuvaa  – opetusta toki, mutta pelottava ja iloton tuomion sävy ei ole omiaan auttamaan enempää nuoria kuin aikuisiakaan Jeesuksen luokse – varsinkaan, kun ei kerrottu, MITEN sinne Jeesuksen luo päästään!!!

Toinen omituinen joukkio löytyi “Dominion” (hallintavalta) -kyltin alta. Hämmästelimme loistokkaan kirkon väen vähyyttä. Missä kasvu? Missä eteenpäinmeno? Missä valtuuttava johtajuus (jota pastori kovasti mainosti)? Ja miten ihmeessä kirkon nimessä on tuo “dominion”?

Väkisinkin tuli mieleen, että noissa kahdessa uudessa seurakuntatuttavuudessa oli ymmärretty jotain perustavanlaatuisesti määrin – niin hyvään kuin periaatteessa pyrittiinkin. Ei ihmisiä saa uskoon/kirkkoon pelottelemalla, painostamalla tai hallitsemalla.

Googlasimme muutamana iltana lontoolaisia seurakuntia ja kyselimme ihmisiltä, minne ihmeeseen voisimme mennä, ettemme enää pistäisi nenäämme johonkin outoon.

Viimeisenä Lontoon päivänämme suunnistimme anglikaanikirkkoon (kotoisen luterilaisen kirkkomme sisarkirkkoon). Hulppeat historialliset kivikirkon puitteet ja anglikaanisen messun kaava nykyistettiin kirjaimellisesti osaksi meidän matti ja maija meikäläisten elämää. Kirkko oli täynnä värikästä (niin kansallisuuksiltaan kuin ihonväriltäänkin) porukkaa. Saarna kutsuva ja ravitseva yhtä aikaa. Jopa seurakunnan pyhäkoulu oli osa jumalanpalvelusta! Saarna oli kaikille, kaikenikäisille samassa paketissa, jopa pyhäkoulun muistolauseen opettelimme kaikki yhdessä. Saarnan toteuttamiseen osallistuivat niin lapset kuin aikuisetkin.

Olin ennen reissua kalunnut kirjatolkulla messun teologiaa ja yrittänyt tehtävänannon mukaisesti hahmottaa, miten seurakunnan jumalanpalvelus (tai messu, kuten me luterilaiset sitä nimitämme) voisi palvella koko seurakuntaa ja tuoda sanoman ajantasaisesti oman aikamme ihmisen ulottuville. Hienosti puhutaan nimittäin siitä, että jumalanpalveluksessa Kristus inkarnoituu, tulee lihaksi keskellemme.

Tuossa anglikaanikirkossa oli tehty todella rohkeita siirtoja siihen suuntaan, että jumalanpalveluksesta muodostui “Jumalan kansan juhla”, yhteinen juhla. Sana, saarna ja seurakunnan yhteinen ylistys sekä perinteiden ja nykyisyyden tasapaino olivat onnistunut ja puhutteleva kokonaisuus. Ketään ei peloteltu, painostettu; Sana sai puhua – ja puhuikin. Lähdin virkistyneenä ja ravittuna pois.

Julkaistu alun perin 5.8.2012

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s