Te teitte minusta perhosen

No comments

Aikaa sitten törmäsin tarinaan kastemadoista ja perhosen toukasta. Tarina meni jotenkin seuraavasti (tarinassa on runsaasti taiteilijan vapautta, koska minulla ei ole harmainta muistikuvaa, mistä tarinan luin. Perusidea kuitenkin jäi pohdituttamaan):

”Kastemadot ovat vallan mainioita ja ahkeria kaivajia. Ne siirtävät multaa maan pinnalle kuin paraskin kaivinkone. Eräänä päivänä ne huomasivat aluellaan toisenlaisen madon, hieman toisen värisen ja ehkä pienemmän, mutta mato se oli kumminkin. Matomme nautti runsain mitoin kasvisruokaa – mieluusti maan pinnalla. Laiskalta se vaikutti. Ei se siirtänyt multaa minnekään. Se vain söi ja söi – ja pulskistuikin siinä syödessään.

Eräänä päivänä kastemadot huolestuivat. Uuden madon ympärille alkoi kehittyä jotain kummaa seittiä. Ei se terveen madon merkki ainakaan ollut, ne pohtivat. Kovin ovat huonosti kaverin asiat. – Eikä uuden madon olotila yhtään parantunut. Päinvastoin! Se peittyi vähitellen seittiin kokonaan. Kuollut se on, madot pohtivat. Nyt viimeistään, kun seitissä on reikä, eikä ”ketään kotona…” Voi, voi, matoparka, ne voivottelivat. Eivätkä ne yhtään huomanneet ylhäällä maan pinnalla lentävää perhosta.”

Tarina tuli mieleen oikeastaan vasta viimeisimpiä elämäni käänteitä ajatellessani.

Kaikella on aikansa. Niin myös toukkamme ”toukkavaiheella”. On aika kasvaa ja vahvistua.

Joskus elämän olosuhteet/ihmiset eivät tue tätä prosessia. Osa on omaa valintaa. Joskus ihmiset ja olosuhteet tulevat elämään kutsumatta. Niin myös vaikeudet ja vastoinkäymiset.

Joskus on houkutus alkaa mönkiä maassa. Vaikeuksien keskellä suuri vaara on unohtaa se, mikä on.

Narsistikuvioiden keskellä/niitä seuratessa olen kerta kerran jälkeen huomannut, miten tuhoisaa väkivalta muodosta riippumatta on identiteetille. Väkivalta hajottaa ihmisen – sisältä – ja ihminen on oikeasti vaarassa romahtaa, jos ei irtaannu kuviosta ja/tai saa voimakasta tukea. Tuen saaminen onkin sitten eri juttu. Väkivallan kuvioihin liittyy melkein poikkeuksetta ”uhrin” kontrollointi ja kaikkien tukirakenteiden murtaminen vähin erin. Näin ”uhri” altistuu vieläkin enemmän väkivallalle ja/tai hyväksikäytölle ja tuen saaminen on vaikeaa.

Onneksi tämä ei ole tarinan loppu omalla kohdallani. Eikä sen tarvitse olla loppu kenenkään muunkaan väkivaltaa kohtaavan tai kohdanneen kohdalla. Aina on mahdollisuus. Elämällä. Eteenpäinmenolla. Nousulla – ylöspäin. Elämä (jonka takana on aina Jumala) on voimakkaampi kuin sitä murtavat voimat. Aina!

Oman kokemukseni pohjalta voin todistaa ihmettä: Pimeän ja kaikin puolin oudon ”kotelovaiheen” jälkeen olen noussut siivilleni.

Viimeisimmiltä kuukausilta itselläni on tuosta voimaantumisesta ihan fyysisesti kokemusta – kunnon kohottamisesta. Jotkut koettavat samaa sykleittäin: Välillä he ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät liikuntapyrähdyksen. Väliaikaisesti kunto tietysti kohoaa – sen mukaan, kuinka pitkä ja intensiivinen tuo pyrähdys on. Kunnon tulosta ei pyrähdyksillä tule. Ei myöskään lenkkeilyn tai kuntosalin katselemisella. Töihin täytyy ryhtyä ja työtä pitää tehdä pitkäkestoisesti. Ihmeaineet, dopingista puhumattakaan, eivät toimi pitkän päälle. Ainoa tie pysyvään kunnon kohotukseen fyysisesti on työ ja hikipisarat – ja se tunne, että joskus mennään hapoille ja äärirajoille… ”Kuolema kohta korjaa…” toimii kuntoilussa ystävänä… Tulokset näkyvät.

Tämä toimii myös hengellisesti. Vastamäki ja koettelemukset ovat ystäviämme. Ne opettavat meille taistelukestävyyttä. Myös sitä, miten niissä rukoilla. Jotkut ovat väistyvää sorttia. Ne katoavat rukoilemalla ennemmin tai myöhemmin. Jotkut voivat jäädäkin meitä koulimaan (vrt. Paavalin pistin). Jumalan käsissä niillä on meidän hengellistä kuntoa kouliva ja kohottava vaikutus. Jumalan käsissä niistä tulee ystäviämme.

Kun ajattelen jälkeen päin omia vastuksiani, jopa ”vastustajiani”. Ehkä useiden ongelmien perusjuurella, pahalla, on ollut ajatuksissa, että nyt laitetaan Paul(iin)a pois päiviltä – ainakin henkisesti. Välikappaleina ovat joskus olleet myös ihmiset, jotka ovat tietoisesti tai tietämättään asettuneet poikkiteloin sen suhteen, minkä olen ymmärtänyt elämäni tarkoitukseksi. Olen joskus kohdannut kirjaimellisesti torpedointiyrityksiä. Niissä ovat välillä tuntuneet kaikki keinot olleen sallittuja. Heidän syyllisyytensä syvyyden analysointi ei ole minun pulmani. Minun pulmani on minun elämäni ja suhtautumiseni. Annanko tällaisten ihmisten/olosuhteiden vetää minut maahan tai pitää minut siinä? Vai näenkö ne ystävinäni? Sellaisina, jotka kasvattavat minua.

Ehkä kertomieni asioiden ”perusjuuri” enempää kuin asioiden fyysinen ilmentymä – ihmiset ja olosuhteet – ovat ”ajatelleet” (tai ne on tarkoitettu) kirjaimellisesti varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan Jumalan jutun elämässäni, nujertamaan. Yllätys – ja harmistus – voi olla se, että nyt ajattelen erityisellä kiitollisuudella näitä treenaajiani:

TE olette saaneet minut kasvamaan ensin yksinäisyydessä, nyt myös muiden yhteydessä.  — Luulen, että olen saanut väriä siipiini, rohkeutta lentää ja ilon.

22.12.2012

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s