Terveen yhteisön tunnusmerkkejä

Artikkeliin olen koonnut aiemmin kirjoittamistani artikkeleista terveen yhteisön tunnusmerkkejä.

Voin olla se, mikä olen

Kipeä usko ja (uskon)yhteisö pakottaa näyttelemään. Ihminen on viisas; hän oppii pian homman juonen – alitajuisestikin. Ei tarvitse välttämättä mitään sanoa. Ihminen huomaa:

Ilman roolia en pärjää.

Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi. Hyväksytyksi tulemisen jano saa toimimaan odotusten mukaisesti.

Siellä missä on aito vapaus, ihminen saa olla oma itsensä. Se että saa tilaa ja uskaltaa olla aito, on lähtökohta aidolle muutokselle.

Aito vapaus vapauttaa olemaan oma itsensä ja muuttumaan (jos missä tarpeen) aitoudesta käsin.

Aito vapaus rohkaisee kasvamaan ja palvelemaan.

Kipeä hengellisyys joko peittää muutoksen tarpeen tai edellyttää muutosta siellä, missä sitä ei oikeasti tarvita.

Vuosien mittaan totuin kuulemaan tilaisuuksien kulkuun liittyvän kommentin:

Kaavat kuuluvat räätälille.

Vapaus oli kulissi. Sain käyttöön tonttini; auta ja pelasta, jos rakensin väärännäköistä rakennusta (liian värikästä, liian korkeaa tai muuten erottuvaa). Hyvin äkkiä sain tietää tonttini koon ja/tai sen, millaiselta rakennukseni piti vaikuttaa. – Vaatetukseen liittyvänä kielikuvana kaavoitus olisi merkinnyt vaatekappaletta, joka ei ollut minun näköiseni tai oloiseni. ”Räätälimme” mitoitti pukumme kokoineen, materiaaleineen, värisävyineen ja käyttötarkoituksineen. Aikaansaatu vaatekappale ei ollut aina kaikkein istuvinta sorttia; etenkään todellista kasvunvaraa siinä ei ollut.

Yhteisön kannalta tämä on surullista. Yhteisö ei ikinä kasva täyteen mittaansa, jos sen jäsenten kasvua rajoitetaan.

Terve moninaisuus

Paavalin sanoja mukaellen: Yhdellä yksi lahja, toisella toinen. Näistä muodostuu kokonaisuus. Pyhän Hengen saadessa johdattaa vallitsee harmoninen kokonaisuus.

Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. Ef 2: 20-22

Pietarin käyttämä sana on ποικιλος [poikilos]. Sen voi kääntää suomeksi moninaiseksi – ja myös moniväriseksi tai monen sorttiseksi. Jumalan (armolahjojen) maailmassa erilaisuus ei ole vain kulunut klisee, vaan sen on tarkoitettu olemaan elävää, värikästä todellisuutta, jonka kautta Kristuksen ruumis rakentuu ja jonka kautta ne, jotka ovat etäämpänä, tulevat vedetyksi mukaan.

Terve yhteisö antaa monipuoliset kasvamisen eväät. Näyttää siltä että ahdas yhteisö keskittyy usein yhden ihmisen ympärille myös jonkin opillisen korostuksen ympärille. Erään tällaisen julistajan ympärille muodostunutta liikehdintää tarkastellessani huomio kiintyi siihen, että suurin piirtein (pikkuisen yli tai ali) 20% siivu oli demonien karkottamista, henkivaltoja, vapauttamista ja taistelurukousta, samanmoinen siivu ihmeitä ja myös parantumista sekä auktoriteettia ja myös profeetallisuutta. Muulle opetukselle jäi 2%!

Niin armolahjoja kuin kunnioitetaankin tuontyyppisessä karismaattisessa yhteisössä, se ei saa merkitä keskittymistä johonkin noista lahjoista – ei edes keskittymistä yksinomaan armolahjoihin. Uskonelämään kun kuuluu muutakin kuin vapauttaminen, demonit, taistelurukous, ihmeet/parantuminen, auktoriteetti tai profetoiminen. Esimerkiksi Paavalin armolahjaopetus korostaa monipuolisuutta: Jumalan rikkaus tulee seurakunnassa ilmi juuri moninaisuuden kautta ja että kaiken tämän tavoite on kaikinpuolinen ja moninainen kasvu. Sitä paitsi armolahjaopetus on vain osa Paavalin opetusta!

Antelias ja ulospäin suuntautunut

Luin kertomuksen Yhdysvalloista, eteläkorealaisten liikemiesten perustamasta seurakunnasta. He lähtivät liikkeelle lahja edellä.

Yksi seurakunnan perustajista (nimitettäköön häntä nyt Kimiksi, kun en nimeä valitettavasti muista), Kim. Kim kokosi neljä perheenisää ja kertoi, että on saanut sydämelleen perustaa alueelle seurakunnan.

”Ai millä rahalla? Eihän meillä ole budjettia – ja nyt on syyskuu. Meidän pitää tehdä budjetti, kerätä rahaa ja aloittaa tammikuussa.”

Eräs perheenisä ihmetteli.

”Eikä meillä ole vielä edes toimitiloja eikä markkinointibudjettia.”

Toinen säesti.

Kun Kim kertoi visiostaan, että seurakunta aloitettaisiin palkkaamalla lähetystyöntekijä, joutuivat muut täysin ymmälleen.

”Kyllä me voimme perustaa seurakunnan. Kyllä me voimme palkata lähetystyöntekijän. Kunhan jokainen maksaa tuloistaan kymmenykset. Summalla me saamme toimitilatkin vuokrattua. Olen laskenut sen.”

Pienen pohdinnan jälkeen suunnitelma päätettiin toteuttaa. Seurakunta lähti liikkeelle lahja edellä ja kasvoi hurjaa vauhtia ja hurjankokoiseksi. Myöhemmin he pystyivät/joutuivat palkkaamaan (muistaakseni) neljä kokoaikaista työntekijää hoitamaan seurakuntaa, koska oman toimen ohessa se ei enää onnistunut.

Miksikö? Siihen vastasi kasvavia seurakuntia tutkinut P.C. Wagner:

”Seurakunta suuntautui ulospäin. Ja se teki Jeesuksen antamaa tehtävää.

Leave a Reply